Johanna's profileAnd the City Sun Sets Ov...PhotosBlogListsMore ![]() | Help |
And the City Sun Sets Over Me |
||||||
|
|
June 22 Tuijotuskilpailu pelon kanssaMinulla on missio. Aion katsoa pelkoa silmiin palaamalla sen alkulähteille. Kärsin selittämättömästä fobiasta. Sen takia en ole koskaan pitänyt Nalle Puhista, Karhuherra Baddingtonista tai muistakaan ihmismäisissä vaatteissa hengailevista muka-söpöistä hirviöistä. Pelkoni sai alkunsa 15 vuotta sitten. Eilen olin työpaikallani ja tapani mukaan pyörittelin pitkästyneenä DVD-koteloita ja kuuntelin radiota. Yhtäkkiä säpsähdin. Radiossa kerrottiin, että tähän aikaan vuodesta on Suomen karhujen vaellusaika. Sain mieleeni kamalan kuvan. Kuvassa oli Suomen kartta. Kartan jokaisesta kolkasta löntysteli karhuja kohti Turkua, kohti Varissuota, kohti Filmtownia ja sen lasiovea, joka ei suojelisi minua noilta verenhimoisilta monstereilta hetkeäkään. Katsahdin ylös uusiin turvakameroihimme. Siinä ei olisi kameroista paljoa apua, mutta ainakin saataisiin minun julma raatelusurmani nauhalle. Tallenne voitaisiin siirtää suoraan kauhuensi-iltoihin ja siitä saadut lahjoittaa karhunkaatajille. Kärsin siis aivan hirvittävästä karhupelosta. 15 vuoden aikana unissani olen kuollut kaikilla mahdollisilla tavoilla, joilla karhu vain kykenee tappamaan. Olen juossut itkien ulos Kuopion luonnonhistoriallisen museon karhu-huoneesta (jonkun museosuunnittelijan mielestä oli varmaan todella hauska idea piilottaa yksi täytetyistä karhuista vitriiniin tekolumen alle, niin että saattoi muristen tulla esiin ja säikäyttää katsojat). Olen pienenä juossut kaverin luota kotiin paniikissa pimeässä jättimäisellä taskulampulla joka pusikkoa osoitellen ja mahdollisia karhuja etsien. Olen myös juossut kaverini mummolan metsästä itkien sisälle, kun kuulin, että siinä metsässä oli kerran nähty karhu (sen jälkeen kuvittelin karhuja piileskelevän jopa kaverin mummon pakastimeen). Olen kuvitellut karhuja lapsuudenkotia ympäröivään metsäplänttiin, lapsuuden parhaan ystäväni kotimäelle ja peruskoulun hiihtotuntien metsissä kierteleville laduille. Ajatus citykarhuista ei naurata minua ollenkaan. Uutiset karhun kynsiin joutuneista ihmisistä saavat palan kurkkuuni Varoitukset talvisessa metsässä lumisten kumpujen alla talviunta nukkuvista karhuista on aivan hirveä. Reilu vuosi sitten istuin sukulaisteni kanssa Riikassa sirkusareenan ensimmäisessä rivissä. Esitys oli viihdyttävä, mutta koko sen ajan alitajunnassani jännitin, että milloin mainoksissa kuvatut sirkuskarhut tuodaan yleisön eteen. Jopa pikkuruinen sirkusnalle kuonokopassa seisomassa metrin pääsä minusta oli jännittävä, vaikka myönnänkin, että se näytti todella surkealta. Eilen kuitenkin työpaikalla miettiessäni tulin siihen tulokseen, että jotain on tehtävä. Pelon naurettavuuden tajuaminen vaatii paluuta pelon alkulähteille. Loppujenlopuksihan pelkoni on, mikäs muukan kuin, elokuvankatsomistrauma. Astelin lastenelokuvaosastolle ja löysin etsimäni: Hopeanuoli -elokuvat (todellisuudessahan on kyse tv-sarjasta, mutta Suomessa jaksot liitettiin yhteen neljän "elokuvan" muotoon). Otin ykkösosan kannen käteeni, katselin tuttuja kansikuvia ja mieleeni tuli heti kuva pimeästä lumisesta metsästä, valtavasta torahampaisesta karhusta ja sen ympärillä verilammikoissa makaavista koirista. Tietenkään mieleni ei ollut unohtanut myöskään pahaenteistä musiikkia. Siinä oli pelon lähteeni. Akakabuto, tuo hirviö, jonka miljoona kertaa lapsena luulin näkeväni ikkunani takana tai sänkyni alla. Hirveä yksisilmäinen, valtava, punaniskainen peto, jonka ensimmäisen kerran näin 6-vuotiaana. On kummallista miten tarkkaan ihminen voi muistaa asioita, jotka ovat tapahtuneet 15-vuotta sitten. Muistan kun olin samanikäisen ystäväni luona. Muistan hänen perheensä olohuoneen sisustuksen, muistan missä kohdassa kohdassa televisio oli, muistan missä tuolissa istuin kun hän esitteli minulle innoissaan videokasetin kantta ja kertoi kirjastosta löytämästään "koiraseikkailusta". Hän puhui innoissaan korista, Hopeanuolesta ja Rikistä. Muistan että sen saman nojatuolin taakse menin piiloon, kun tämä iloinen koiraseikkailu oli edennyt vaiheeseen, jossa koirat lensivät verta valuen ilmassa torahampaisen karhun raajan viskovasta voimasta. En käsittänyt ollenkaan kuinka ystäväni pystyi katsomaan sellaista. Kuusivuotias minä olin kauhuissani ja seuraavana yönä en pystynyt nukkumaan. Näin mielessäni vain pimeää, lumisadetta ja pimeydessä kiiluvan yhden karhun silmän (tämä silmä osoittautui myöhemmin huoneeni lämpömittarin punaiseksi valoksi, joka muistuttaa minua asiasta edelleen...) Kun menin kouluun, Hopeanuolesta oli tullut valtava kulttihitti. Kaikki puhuivat sarjasta ja niiden hahmoista. Kukaan tosin ei tuntunut puhuvan karhuista. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän minua, kun kerroin miten että karhut olivat mielestäni aivan hirvittäviä ja en uskaltanut katsoa Hopeanuolta. Pahinta oli tietenkin kun 3 vuotta minua nuorempi siskoni innostui sarjasta. Pian koko sarja löytyi kasettina elokuvahyllystämme. Muistan kuinka hän tapitti niitä nenä kiinni ruudussa, kun taas minä istuin viereisen huoneen nurkassa silmät kiinni ja kädet korvilla. Yksi hirveimmistä muistoista liittyy ystäväni 8-vuotis synttäreihin. Siellä oli hauskaa siihen asti, kunnes kaikki halusivat alkaa katsomaan Hopeanuolta. Muut istuivat sohvalla innosta täristen, kun minä yksin itkin sohvan takana. Olisin halunnut kiljua, että ettekö te tyhmät tajua, että Akakabuto edustaa koko maailman hirveintä pahuutta! Äitini oli tietenkin menettänyt hermonsa siihen, että joka yö hän joutui vakuuttamaan, ettei karhuja ole sängyn alla. Hän kielsi minua katsomasta Hopeanuolta, jotta rauhoittuisin, joten elokuvan esittäminen ystäväni synttäreillä oli paha takaisku. Sen jälkeen hän pui asiasta myös kavereitteni vanhemmille (olin tietenkin aivan järkyttävän nolona) ja sanoi, että hekään eivät saisi näyttää minulle Hopeanuolta. Pelko ja kaikki hirveys, mitä koin sarjan edustavan kuitenkin kiehtoi minua valtavasti. Halusin tietää mitä tarinassa tapahtuu, vaikka sydän nousi kurkkuun pelkän jännittävän musiikin kuulemisesta. Kerran ala-asteen alkupuolella en enää voinut antaa siskoni katsoa Hopeanuolta yksin. Hän katsoi sarjan viimeistä osaa Hopeanuoli 4:ää. Vakuutin äidilleni, että minun on saatava katsoa sarja loppuun, jotta pääsen pelostani. Istuin tv:n ääressä koko viimeisen osan ajan itkien, mutta en tahtonut nousta pois. Sen jälkeen en tietenkään nukkunut kunnolla viikkoihin. Äitini laittoi kasetit pannaan ja alkoi tarkistamaan katsomieni elokuvien ikärajoja (tästä olen ollut hyvin aina hyvin katkera, sillä se jatkui siihen asti kunnes olin 17) ja laittoi kaikenlaiset kauhuelokuvat kieltoon. Minä taas aloin etsimään tietoa karhuista. Sain selville, että Hopeanuolessa esiintyvät karhut ovat Grizzly -karhuja ja niitä ei majaile lähelläkään Suomea. Etsin myös tietoa siitä, kuinka karhun kohtaamistilanteessa tulee toimia. Mökillä ollessamme teimme siskoni kanssa turvaharjoituksia, joissa toinen näytteli karhua ja toinen maassa makaavaa ihmistä. Vuosien kuluessa karhupelko on todellisesta pelosta muuttunut alitajuiseksi fobiaksi ja asiaksi, jota vitsailen. Totuus on kuitenkin se, että en siedä vieläkään nalleja, en pidä karhujen kuvien katselusta ja tunnen oloni epämuvakaksi metsässä jos joku mainitsee karhun edes leikillään. Enkä ole vieläkään, ainakaan 12-vuoteen, edes vilkaissut Hopeanuolta. Lapsena keskityin häpeämään pelkoani ja sitä, että luokkatoverini leimasivat minut pelkuriksi. Nyt olen alkanut miettimään asiaa toisin. Mikä minut sai pelkäämään karhuja? Mitä karhu Hopeanuoli-sarjassa edustaa? Ehkä en ollutkaan muita heikompi, vaan herkempi aistimaan asioita, jotka sarjan jaksot käsittelevät vauhdikkaan toiminnan ja seikkailevien koirien ohella. Nyt kun niitä muistelen, ne käsittelevät todella vakavia asioita todella synkässä ympäristössä. Myös elokuvan ilmaisukeino on hyvin synkkä ja tarinan yllä leijuu kokoajan uhka, jolla on karhun muoto. Ihmisten ohella tarinan henkiöitä ovat koirat. Olin lapsena (ja edelleen) hyvin koirarakas. Hopeanuolielokuvissa koirat ovat kovia taistelijoita, jotka usein päätyvät raadeltuina makaamaan verilammikoihin kieli velttona suusta roikkuen. Tämä ei ehkä sopinut herkän 6-vuotiaan maailmankuvaan,. jossa koirat edustivat hyvyyttä ja suloisuutta. Hopeanuoli -elokuvissa koirien kautta käsitellään todella vakavia asioita kuten menetystä (Hopeanuoli on menettänyt isänsä, lopussa Daisuke löytää villiintyneen lemmikkinsä, mutta menettää sen taas), tappamista (huvikseen tappavat karhut, selviytyäkseen tappavat ihmiset ja koirat), taistelua (keskenään kilpailevat koirajengit) ja kuolemaa (seurausta kaikista edellisistä). Muistan erityisesti järkyttyneeni siitä kuinka Hopeanuoli 3:ssa käsiteltiin koirien kautta kannibalismia. Kuka pikkutyttö nyt ei sellaisesta järkyttyisi Karhupelossani olennaisinta on kuitenkin pohtia sitä, kuinka karhuja kuvataan elokuvissa kaikkien yllä olevana uhkana ja pahan ruumiillistumana. Karhuille ei ole luotu sen erikoisempaa luonnetta. Ne vain ovat ja tappavat (ja näiden kahden asian välillä yleensä ilmestyvät pimeästä tai synkästä lumipyrystä), Akakabuto kaikkien yläpuolella hirveänä karhudemonina ja valtiaana. Itse asiassa tarkemmin kun ajattelee, ei ole ollenkaan kummallista mikäli tästä karhupelkoisia parikymppisiä löytyy enemmänkin. Mutta nyt paluu tämänkin kirjoituksen alkuperäiseen tarkoitukseen, eli pelon poistoon. Seisottuani eilen hetken lastenelokuvahyllyllä tartuin kahteen Hopeanuoli -elokuvaan, hain varastosta niihin levyt, löin ne koneelle ja sujautin ne laukkuuni. Heti sen jälkeen soitin äidilleni ja kerroin että huomenna aion katsoa Hopeanuoli-elokuvia ensimmäisen kerran 12 vuoteen ja huomenna en aio pelätä. Se huominen on tänään. Kellon mukaan on jo tarpeeksi myöhä. Nyt alan olla valmis kirjoittamisen kanssa. Haen elokuvat laukusta. Suljen tietokoneen. Sammutan valot. Oli edessä vapaampi tai vaikeampi huomen, se on menoa nyt... HOPEANUOLI (kyllä ennen vanhaan tunnarit oli vaan aivan toista maata, kuin nykyään...) Jälkimaininta: tuijotuskilpailu pelkoni kanssa päättyi omaan riemovoittooni! Nyt olen fani! June 05 In summer's glowOuvau kesä on täällä. Tai ainakin vielä viikonloppuna oli. Pari ensimmäistä lämmintä viikkoa olen elänyt ekstaasissa: onko kesällä kaupungissa todellakin näin kivaa? On puistoja, joissa loikoilla auringossa (en ruskettumistarkoituksessa, sillä ilman miljoonia suojakertoimia muutun sekunneissa vaaleanpunaiseksi), on jokirantaa, satamaa, Turun Linnan puistoa ja vaikka mitä paikkoja joissa on ihmisiä ja elämää, paljon nähtävää ja kuvattavaa. Maalaistyttö sisälläni nostaa päätään: kyllä kaupungin kesään on totuttu matkoilla, mutta että saan elää sitä arkena? En voi uskoa, että en ole keväällä kärsinyt kahta kuukautta peiton alla siitepölyallergian takia. Kaupunki ei ole tulvillaan hyttysiä, eivätkä kaikki ihmiset ole paenneet mökeille het lumien sulettua. Kuulostan varmaan todella juntilta, mutta koen kesän kaupungissa hyvin erilaisena, kuin kesän kirkonkylässä. Mutta ainakin nautin tästäkin kokemuksesta täysillä.
Nyt suuntaan katseen kuitenkin tulevaan kesään. Olen onnellinen siitä, että saan odottaa asioita. Englannin matkan jälkeen en ole juuri odottanut mitään, mutta nyt on edessä taas odottamisen arvoisia, isoja ja pieniä suunnitelmia, joiden takia on takia jaksaa aamulla pompatta sängystä ylös. Seuraavaksi siis pieniä ja isoja kesäsuunnitelmia: Tentti: Kulttuurihistorian avoimen opintojen päättäminen vaatii vielä yhtä tenttisuoritusta ja yhtä esseetä. Näissä onnistuminen takaa kulttuurihistorian sivuaineoikeuden. Tämän takia stressaan tenttiä ja odotan että tenttipäivä on ohi. Kolme mielenkiintoista kirjaa vaatii suoritusta. Tähän asti olen lukenut James Bondista, Spice Girlsistä, The Smithsistä, Trainspottingista, roboteista, Oasiksen ja Blurin välisestä taistosta Blairismin aattona, The Beatlesin musiikista heijastuvasta lapsuuden kaipuusta ja Pink Floydista. Aiheet ovat siis hyvin viihdyttäviä, mutta aika on taas loppumassa pahasti kesken. Juhannusviikonloppu: Uskomatonta, mutta odotan aidosti 20 tunnin työviikonloppua! Kaksi kymmenen tunnin pyhäpäivävuoroa putkeen, niin kyllä palkkapäivänä hymyilyttää. En malta odottaa että pääsen juhannusaattona Suomen pääliikkeeseen töihin, sillä edellisen kerran perusteella se on todell Viiikko 26: Viikko kokonaan vapaata töistä (osa jopa rahallisina lomapäivinä) ja mahtavat suunnitelmat. Edellä mainitun ystäväni kanssa suunnitteilla on viettää koko viikko yhdessä kierrellen junalla asuntolajengiläistemme luona majaillen. Suunnitelmissa on reitti Leppävirta-Jyväskylä-Tampere-Turku. Turun päässä odottaa vielä indoorfestivaali Summer In The City. Mikäli näiden tyyppien kanssa vanhat merkit pitävät paikkansa luvassa on elämää suurempia keskusteluja, hauskanpitoa ja riemukkaita jälleennäkemisiä rautatieasemilla. Helsinki: Mikäli saamme pikkusiskon kanssa sovitettua aikatauluja yhteen, saatamme suunnata Turusta yhteiselle Helsinki-päivälle. Mutta se on pahasti auki. Tosin yksi Helsinki-reissu tapahtuu pian edellä mainitun junareissailun jälkeen. Suuntaan "Elämäntarinaksi" nimetyn tänä vuonna hyvin läheiseksi muodostuneen ystäväni luokse Helsinkiin. Suunnitelmissa ollaan puhuttu Kiasmasta, Linnanmäestä, elokuvista ja valokuvauskierroksista Helsingin kauneimmilla alueilla. Koska ei ole vielä täysin varmaa, saanko käyttää lomapäiviä tähän viikkoon, Helsinki-reissun kestoa ei ole lyöty lukkoon. Parasta olisi tietysti, että neiti Elämäntarinan jälkeen jäisi aikaa nähdä myös muita Helsingissä asuvia kavereita. Ruisrock lauantai: Pari päivää Helsingistä paluun jälkeen koettaa ruisrock lauantai, mitä en malta odottaa. Se on neljäs kertani Ruisrockissa. Erilaista tässä Ruisrockissa on se, että minulla on mukanani seuraa, joka on kiinnostunut näkemään samoja b Vanhemmat vierailulla: Ruisrockin jälkeen sisko lähtee takaisin Savoon ja vanhemmat tulevat kylään. Vierailun tarkka ajankohta tosin riippuu työvuoroistani. Vanhempien aikaisemmat vierailut ovat olleet tosi hauskoja ja virkistäviä, joten en usko että tästäkään tulee poikkeus. ja pääsee köyhä opiskelija taas katsastamaan uusia ravintoloita, mikäli keskustasta löytyy jokin, johon en ole vanhempiani vielä raahannut.. Tukholma: Koko perheen Tukholmaaan matkustamisesta on puhuttu, mutta sen suhteen suunnitelmat ovat täysin auki. Kaikki riippuu taas työvuoroistani ja vanhempieni lomasta, mutta isäni mukaan "kaikki kyllä järjestyy", joten olen tämän pienenen ulkomaanmatkan suhteen hyvin luottavainen. Edellisen kerran oli Tukholmassa kolme vuotta sitten. Turussa asumiseni vähän helpottaa järjestelyjä, kun on välietappi, jossa yöpyä. Ankkarock sunnuntai: Kesän odotetuin livebändini nousee festarilavalle Ankkarockissa. The National tarjosi viime kesänä unohtumattomimman festarielämyksen ikinä, joten suuntaan Korsoon päiväksi, vaikka en juuri muista päivän esiintyjistä välitäkään. Tosin, koska ei ole seuraa eikä mielenkiintoa muita bändejä kohtaan, voin taas majailla yhden lavan etuosassa ja taata itselleni yhtä mahtavan paikan kun viime vuonna. Viimekesänä poistuin The Nationalin keikalla aivan pyörryksissä, joten tänä kesänä odotan vähintään valaistumista. Katsaus syksyyn, MUSE: Erään ystäväni kanssa pääsimme taas vuodattamaan onnenkyyneliä, kun suosikkiyhtyeemme Musen lokakuinen keikka Suomeen varmistui. Muse on ollut suosikkiyhtyeeni ylä-asteelta asti, joten bändin ensimmäinen näkeminen kaksi vuotta sitten oli uskomaton elämys. Toiselta kerralta odotan vielä enemmän. Onhan Muse ehkä tämän hetken arvostetun (stadionkuokan) live-esiintyjä. Edessä on siis huimaa avaruuteen asti kurkottavaa rokkia, ennennäkemä Tarkotus ei tässä merkinnässä ollut etukäteen julistaa kivaa kesää. Epäilen vain, että en kesällä kerkeä tänne jokaisesta tapahtumasta kirjoittamaan, joten ainakin olen vähän hahmotellut suuntaviivoja siitä mitä kesässäni tulee tapahtumaan. May 17 "Ooooooh! She's so tiny!"
Muistelen vähän teini-ikääni. Seitsemäs luokka oli teini-ikäni vaikein vuosi. Sairaanloisen ujona tyttönä en sopeutunut ollenkaan normaalia villimpien poikien pikkuluokkaan, joka herätti kauhua opettajissa asti. Vuoden ainut saavutus oli musiikin löytäminen. Käytin musiikkia kaikkien yksinäisyyden, pelon ja vihan tunteiden käsittelyyn. Intohimo musiikkiin jäi pysyvästi mukaani seiskaluokalta. Jälkikäteen olen pohtinut paljon bändejä, joista olen pitänyt ja artisteja joita olen ihaillut. Huomaan, että nuorena koin naisartistien ihailun lähes mahdottomana. Miehiä oli paljon helpompi ihailla en kokenut mitään tarvetta verrata itseäni niihin. Koin aina kapinoivani perinteisiä kauneusihanteita vastaan. Lapsena kieltäydyin uusista vaatteista ja tyttömäisen pitkästä tukasta, nuorena kieltäydyin vartalon myötäisistä vaatteista, hameista, mekoista, meikeistä ja hiusten värjäämisestä. Koin, että kauniin naisartistin ihaileminen tarkoittaisi, että yhtäkkiä ihailen kauneusihanteita, joita olin niin kovasti olin yrittänyt vastustaa. Todellisuudessa pelkäsin naisidolin vain muistuttavan kauneudellaan ja lahjakkuudellaan asioista, joita en itse ole. Myöhemmin löysin itsetuntoni ja ulkonäköni uudestaan, ironista kyllä, uskaltamalla antaa hieman periksi perinteisille kauneusihanteille. Tosin koin kuulemani naisartistit edelleen tylsinä, sovinnaisina, persoonattomina ja vaikeasti samaistuttavina. Siis kaikki naisartistit ennen päivää, jolloin television kuvaruutuun asteli korpinmustatukkainen pieni nainen kitaransa kanssa. This Is Love kappaleen musiikkivideon näkeminen oli rakkautta ensi kuulemalla ja ensi silmäyksellä. Vähän ajan päästä tilasin kyseisen kappaleen perusteella PJ Harveyn Stories rrom the City, Strories from the Sea -albumin. Asetin levyn soittimeen, upposin sen maailmaan ja noin viidennen peräkkäisen kuuntelukerran jälkeen havahduin kuin unesta, jossa en ollut tajunnut en aikaa en paikkaa, enkä sitä kuinka monta kertaa olin antanut levyn soida läpi. Ravistelin päätäni, sillä siihen oli juuri iskenyt ennenkuulumaton ajatus: maailman mahtavin rokkari ei olekaan mies... Hän on nainen. Nainen, jonka nimi on Polly. Edellisenä kesänä olin ostanut Turusta rockvalokuvakirjan. Vedin kirjan hyllystä lattialle, selasin sivuja vimmatusti ja löysin etsimäni. Kuva oli 90-luvun alusta. Siinä esiintyi nainen kirkaan punaisessa huulipunassa ja valtavissa tekoripsissä, hyvin erilaisen näköisenä kuin vasta tilaamani levyn kannessa. "Pj" toistin ääneen itselleni. Maailman kaunein nainen, maailman mahtavin ääni, parasta mitä olen koskaan kuullut. "Polly Jean Harvey... Niin oikeanlainen niin väärillä tavoilla. Rakastan sinua." Samaistuin PJ Harveyn musiikkiin, tavalla, jolla en ennen ollut samaistunut. Kaikkien julkisuudessa pursuilevien pitkäsääristen silikoniblodien sijaan, luonnollisesti samaistuin PJ Harveyn erikoisella tavalla kauniiseen ulkonäköön, joka on upea hyvin epätyypillisen viehättävillä tavoilla. Kuuntelemalla PJ Harveyn musiikkia käsittelin tunteitani aivan kuin kommunikoimalla. Artistista muodostui mp3-soittimessa kulkeva tukihenkilö, jonka seurassa saatoin itkeä, nauraa, kiljua ja käsitellä murheita ja onnen asioita. Koin lohduttava ajatuksen siitä, että joku on vuodattanut sydänvertansa musiikkiin, jota kuunnellessa minä voin vuodattaa omaani. Se mikä ylittää vielä PJ Harveyn biisien kirjoitustaidon on hänen antaumuksellinen ja rohkea tulkintansa. Tosin helpoksi ei Polly Jean Harvey rakastamistaan tee. Levyillään nainen poukkoilee genrestä ja roolihahmosta toiseen. Kokeellisella raskaalla rokilla uransa bändinä aloittaneen PJ Harveyn, ura on soololevyihin siirryttyään heittelehtinyt erikoisista "heviballadeista" poppii, elektroniseen rokkiin ja pianoballadeihin. Hänen musiikilliset "roolihahmonsa" kätkevät tähden todellisen persoonan. PJ Harveyn imago vaihtuu hetkessä nahkatakkisesta rokkitytöstä kimaltelevaan kabareehuoraan ja siitä paljasjalkaiseen maalaistyttöön. Hurjaa arvostusta nauttiva nainen saa genrestä kuin genrestä sen parhaat puolet esiin, mutta PJ Harveyn koko tuotaantoon sisälle pääsemiseen vaaditaan pitkäjänteisyyttä. Luonnollisesti olisin mieluummin olit todistamassa PJ Harveyn omaa kiertuetta. Tosin koska nainen oli jo kerran julistanut lopettavansa keikkailun ja kerran kiertänyt maailmaa kitaran sijasta pianon kanssa, koin pakottavaa tarvetta nähdä Pj Harveyn esiintyvän John Parishin kanssa, sillä John Parish on todellinen rock-takuu. Kaksikon uusin yhteislevy A Woman A Man Walked By on hämmentävän sekopäistä ja vaikeasti lähestyttävää vaihtoehtorockia. Sitä suuntasin siis todistamaan Lontooseen. Tosin myönnän, että hyvän musiikin ohella, odotin kuitenkin hieman enemmän ryhmän naissolistin astumista lavalle. Olen faniudessani sen verran vilpitön ja intohimoinen, että todellakin olin valmis maksamaan Lontoon keikkaliput siitä, että pääsen edes kerran elämässäni samaan huoneeseen ihailemani naisen kanssa. Pj Harvey ja John Parish, Shepherd's Bush Empire, Lontoo 21.4.09 Seisottuani puolituntia kyllästyneen näköisten 30-40 -vuotiaiden brittien keskellä Shepherd's Bush Empiren vanhan teatterisalin permannon toisessa rivissä, lavalle astui vanha rähjäinen mies. En muista tämän lämmittelijän nimeä. Puolen tunnin ajan hän esitti kitaransa kanssa soolona aivan hirvittävää vitsikästä papparokkia. Jos en olisi ollut varma suosikkiartistini astumisesta lavalle hänen jälkeen Yleisön ikäjakauma oli kummallinen. Parikymppisiä oli pienissä ryhmissä, mutta suurin osa yleisöstä koostui huomattavasti itseäni vanhemasta olutmuki kädessä nuokkuvasta porukasta (mahtavaa, kun permannolla on anniskelu alue: kesken keikan takanani seissyt ranskalaismies kaatoi olutmukin päälleni ja pakeni paikalta, kannatti pukea paras T-paita äälle). Tosin eipä tuo ole ihme, sillä Pj Harvey nousi kuuluisuuteen 90-luvulla. Itse kuuntelin tuolloin vielä Spice Girlsiä (tosin tyttöenergiaa sekin). Kummastelin vähän yleisön asenteita. Ihmiset olivat tulleet "No katsotaan mitä se Polly on taas kerran keksinyt" -asenteella viettämään iltaa kavereidensa kanssa. Itse olisin halunnut kiljua ääneen: "KUOLEN, JÄNNITÄN, EN KESTÄ, SE ON PJ, TAJUATTEKO, TÄMÄ ON ELÄMÄNI HIENOIN PÄIVÄ!!", mutta tunsin itseni ihan muutenkin typeräksi teiniksi aikuisten joukossa ilman kiljumis- ja hytkymiskohtauksia. Pian rähjäisen ukon poistuttua lavalta, valot sammuivat. Lavalle käveli muutama hattupäinen mies ja heidän perässään pienen pieni mustatukkainen nainen. Laiskanoloinen yleisö puhkesi samalla hurjiin suosion osoituksiin, jotka permannon lisäksi kaikuivat myös kolmelta parvelta. Vasemmalla puolellani nainen kiljahti: "Ooooooh! She's so tiny!" Ei ollut hetkeäkään epäselvää, keille heistä aplodit oli osoitettu. Miehet ottivat paikkansa soittimien takaa, pieni nainen astui lavan reunalle valtavan näköinen mikki kädessään ja keskittynyt ilme kauniilla kasvoillaan alkoi heilua alkavan musiikin tahdissa. Tunnistin kappaleen olevan PJ Harvey/John Parish -yhteistyön suosikkini uusimman levyn ensisingle Black Hearted Love. Vaikka arvostankin PJ Harveyn omia kappaleita John Parsihin tekemien edellä, on minun kuitenkin pakko myöntää, että todellisen hienoutensa vasta useamma kuuntelukerralla paljasta Black Hearted Love on ehkä kaunein kappale, jolle Pj Harvey on äänensä antamut. Tosin juuri siksi sen soittaminen keikan avauskappaleena ei mielestäni ollut paras valinta. Yleensä keikoilla niin yleisön tunnelma, kuin bändin rentoutuminenkin ovat ensimmäisten kappaleiden kohdalla vähän hakusessa, joten koin että suosikkikappale olisi sopinut kohottamaan tunnelmaa vasta keikan loppupuolella. Nyt ainakin itse olin vielä sekaisin pelkästä ajatuksesta, että ihailemani nainen seisoo parin metrin päässä minusta, joten onnistuin karistamaan tämän positiivisen järkytyksen päästäni ja nauttimaan kappaleesta vasta sen puolenvälin jälkeen. Mutta "idolinsa" (vihaan tuota sanaa, mutta en nyt keksi kuvaavampaa) näkeminen on kummallinen tunne. Ensin en meinannut uskoa silmiäni, kun tajusin että siinä hän nyt on. Sitten vertasin hänen ulkonäköään promokuviin ja levyjen kansilehtiin. Kaikki täsmäsi hämmästyttävästi. Hän on siis aito. Hän on oikeasti kaunis, ei vain kuvissa. Yksi asia pääsi kuitenkin yllättämään: hän on niin pieni. PJ Harveyn järkyttävä laihuus hämää hänen pituutensa kuvissa. Vaikka tiesin hänen olevan pienikokoinen nainen, seistessään lavalla pitkien miesten keskellä hän näytti suorastaan ruipelolta nukelta löysässä mustassa mekossa. Todellisen pituuden paljastuessa, myös tähden laihuus korostui. Pienet ohuet jalat, luiseva rintalasta yhdistettenä erikoisiin kasvoihin ja mustaan tukkaan. Nelikymppinen parikymppisen vartalossa. Jotkut ovat paitsi lahjakkaita, myös geeni-ihmeitä. Arvioin suosikkiartistini pituuden samaksi kuin omani. Myönnän, että olin mielissäni. Vaihtoehtorockin kuningatar, yksi maailman arvostetuimmista naisartisteista, hän on upea ja lahjakas, eikä edes minua pidempi. Tuloillaan oleva pituus kompleksini katosi sen siliän tien. Mutta paluu musiikkiin. Harvey/Parish -yhteistyön musiikit ovat John Parishin käsialaa, Harvey tekee vain sanoitukset. Kappaleet ovat kuitenkin yhtä sekopäisiä kuin PJ Harveyn omat, ehkä jopa vielä sekopäisempiä, mikä tosin usein lähentelee jo hyvän maun rajaa. PJ on kuitenkin bändin ääni, stara ja huomion keskipiste. Hän huutaa, kuiskaa vinkuu ja mörisee kappaleesta riippuen. Black Heaeted Love on puhdasta poprokkia, tosin nerokasta sellaista. Levyn toiseksi paras kappale Sixteen, Fiveteen, Fourteen soitettiin toisena. Myöskään levyn falsettiballdeja ei unohdettu. Keikan parhaat hetket olivat kuitenkin kaksikon ensimmäisen yhteislevyn Dance Hall At Louse Pointin kohokohdat Urn With Dead Flowers in a Drained Pool ja Taut. Edellä mainitun upeat musiikillisesti täyteen ahdetut falsettikertosäkeet nostivat laisasti keikalla liikehtineen brittiyleisön jopa heilumaan ja kappale liukui, kuten levylläkin, toiseen, joka kantaa nimeä Civil War Correspondent. Upea Taut alkoi Harveyn hiipiessä lavan takaosaan. Hetken hän piti yleisöä jännityksessä, kunnes soittimien hiljetessä hän aloitti Tautin ensimmäisen säkeistön laulamalla korkealta: Jesus save me. Angstinen kappale kertoo tytöstä, jonka poikaystävä pakottaa hänet rukoilemaan. Levyllä suhtauduin kappaleeseen ensin vieroksuvasti, mutta myöhemmin se kasvoikin yhdeksi suosikeistani. Viimeistään nähtyäni PJ:n esittävän sen DVD:llä, toivoin kovasti kuulevani sen Lontoossa. Eräs toimittaja Rumbassa kutsui PJ Harveyta angstin kuningattareksi. Angstisuus riippuu kai tähden roolihahmosta. Tällä keikalla hän esiintyi mustassa mekossa paljain jaloin. Hänen ulkonäkönsä on enemmänkin tyttömäinen ja suloinen, kuin rokkaava tai angstinen. Tosin äänelläänhän nainen pelaakin. Raivokkaimmissa kappaleissa hän todistaa hetkessä ettei maine hurjana live-esiintyjänä ole tuulesta temmattu. Mutta kuten melkein kaikissa vuosikymmeniä pinnalla olleissa rock-tähdissä, myös Harveyssä näkyy kypsyminen ja rauhoittuminen. Jo White Chalk -levy kertoi tähden aikuistumisesta. Tosin harvinaisen nuorelta näyttävä nelikymppinen on osannut käsitellä kypsymistään hienosti alati uusia suuntia etsivässä musiikissaan. Tosin toivon silti, että olisin saanut mahdollisuuden nähdä Harveyn hulluja lavaesiintymisiä 90-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella. John Parish hävisi lavalla tyystin taustabändin joukkoon. Vain yksi valospotti kertoi asiaan vihkiytymättömille, kuka lavalla oli toisiksi suurin tähti. Miehen eleistä sitä oli mahdoton havaita. Yleisökin näytti välittävän vain paljain varpain pomppivasta suloisesta pienestä naisesta ja hänen äänestään. Ja PJ Harveyn ääni onkin livenä kuultuna juuri niin upea, ja ehkä vielä vähän upeampi, kuin osasin odottaa. Keikka olikin nimenomaan soiton ja laulun yksinkertainen liitto ilman spektaakkeleja. Suuri tähtikin voi korostaa yksinkertaisuutta ja luottaa pelkän musiikin voimaan. Tosin PJ Harveyn ehdottomuus johti osittain myös siihen, että mielettömistä suosionosoituksista huolimatta, yleisön seasta kuului keikan jälkeen ääniä, jotka olisivat kaivanneet edes yhtä Harveyn omaa kappaletta. Itsekin olisin kaivannut, mutta tunsin suosikki artistini tyylin niin hyvin,. että tiesin etti yhtäkään Harvey-hittä kuulla. Ulkoilmaan poistuin innoissani. Olo ei varsinaisesti ollut kuin tajunnan räjäytetyllä, mutta into päästä uudestaan oli sitäkin suurempi. PJ:n näkeminen ollut sittenkään mahdotonta tällä kertaa, miksi se olisi siis mahdotonta ensi kerralla? Tähden persoonasta on kuitenkin pakko sanoa vielä loppuun. PJ Harvey tunnetaan haastatteluissa ujona ja yksityisyyttään koskevia kysymyksiä välttelevänä henkilöä. Lavalla hän välttelee liian pitkää katsetta yhteenkään ihmiseen yleisön joukossa. Livenä edellisen kappaleen loppumisen ja uuden alkamisen välillä oli usein tauko, jolloin Harvey laskeutui esiintyjästä suloiseksi naiseksi, joka kuiskaa mikkiin "thank you very much", kuin hämmentyneenä saamistaan suosionosoituksista. Kun bändi huudetaan kumartamaan toisen kerran, Harveyn katse kiersi korkealla katsomoissa hurraavassa yleisössä ja hän kuiskasi mikkiin: "thank you very very much", hymyili ujosti ja kipitti mekon helma heiluen pois lavalta. Aivan kuin yli kymmenen levyä tehnyt taitelija jaksaisi vieläkin olla aidosti onnellinen jokaisesta saamastaan hurraahuudosta. Ehkä suloinen kuori onkin uskomattoman lahjakkuuden tapa hakea hyväksyntää: "Olen pirun lahjakas ihminen, mutta myös ihan tavallinen nainen, johon on helppo samaistua." Ehkä todellisuudessa lavalta poistuessaan Harvey ajattelee: "Vittu te ette mulle pärjää" ja kajauttaa raikuvan omahyväisen naurun takahuoneessa. April 26 "No, there's no place like London!"Yksi kevään kohokohdista on takana. Olen taas laskeutunut elämääni, jossa edessä on tenttejä, työpäiviä ja yliopistotapahtumia. Pienen stressin kehittymistä ei voi välttää ja asioita on laitettava tärkeysjärjestykseen: ensimmäisenä tehtävien asioiden listalla on tietenkin matkaraportin kirjoittaminen (varsinkin erään kaukaisen ystäväni painostuksen ja kiinnostuksen takia, joten täältä pesee haha!). Asunnossani vallitsee kaaos, laukut ovat purkamatta, uudet tavarat etsivät Tämä oli siis kolmas kertani Lontoossa. Kaikki nämä reissut ovat olleet lyhyitä, parin päivän nopeita trippejä, mutta Lontoon yleistunnelma ja maisemat ovat jo hyvin tuttuja. Tällä kertaa ei siis ollut enää mitään syytä suunnata valokuvaamaan Big Beniä tai Tower Bridgeä. Niistä kun kuvia riittää jo ensimmäiseltä reissulta. Mutta rakastan Lontoota. Olipa typerästi sanottu. Kuka nyt ei rakastaisi. Kaikki jotka eivät ole käyneet Lontoossa, rakastavat jo Lontoota. Lontoo on postikortti, jonka kaikki ovat tavalla tai toisella nähneet. Kaikki tietävät mitä brittiläisyys on, vaikka eivät olisi koskaan tavanneet ainuttakaan brittiä. Kaikki tietävät, että Lontoossa ajellaan korkeilla punaisilla busseilla, soitetaan punaisista puhelinkopeista, juodaan olutta brittipubeissa ja kuunnellaan Lily Allenia ja Arctic Monkeysia. Ja tavallaanhan näin on. Ainakin turistien Lontoossa. Oikeastaan kaikki oli jo valmiiksi nähtyä ja tuttua jo ensimmäisellä kerralla, kun kävin Lontoossa. Mutta ei Lontoosta voi saada tarpeekseen. Vaikka en enää jaksa innostua Lontoo-kliseistä samaan malliin kuin aikaisemmin, näyttää Lontoo aina joka reissulla uuden puolen itsestään. Kun ensimmäisellä kerralla Lontoossa ystäväni kanssa vain shoppailimme ja kiersimme nähtävyyksiä, toisella kerralla päädyimme perheen kanssa hotelliin köyhälle alueelle, ajelimme laittoman intialaisen taksikuskin kanssa kaksi päivää ja saimme tutustua Lontooseen sen vähempituloisten asukkaiden silmin. Nyt matka oli jotain näiden kahden väliltä. Jätimme käymättä kuluneimmissa turistikohteissa ja keskityimme erilaisiin kulttuurielämyksiin ja rentoon nautiskeluun ravintoloissa ja pubeissa. Maanantai: Muurahaisia ja dinosauruksia Tiistai: Shoppailua taidetta ja TAIDETTA Raahauduin aamupalalle kyyneleitä pidätellen, sillä vasen kantapääni huusi kivusta hienoissa Converseissani. Syömisen ja laittautumisen jälkeen hyppäsimme taas taksiin ja suuntasimme Oxford Streetille - ostamaan uusia kenkiä, mitäs muutakaan... Edellisenä iltana tajusimme aikataulun kiireellisyyden ja shoppailupäiväksi tarkoitettu keskiviikko sai muuta ohjemaa ja minulle annettiin puolitoista tuntia aikaa tiistaiaamuna Lontoossa shoppailemiseen! Suuntasimme TopShopin kenkäkerrokseen. Lukemattomien sovitusten jälkeen löysin yhden kenkäparin, joka ei hiertänyt kantapäätäni: puuterinväriset ballerinat, joissa kangas oli huonolaatuista, pohja olematon ja muutenkin niillä kävely tuntui samalta kuin paljailla varpailla kävely. Katsoin kenkiä suunnattoman inhon vallassa, mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, kuin ostaa ne kävellä loppumatka puuterinvärisissä ballerinoissa. Nielin vähän aikaa pettymystäni kutistuneesta shoppailuajastani, mutta hyväksyin tilanteen. Suosikkikauppani Lontoossa löytyy kuitenkin Topshopin vierestä. Urban Outfittersiin eksyin jo ensimmäisellä Lontoon reissullani, mutta vasta nyt, kolmannella kerralla, ostin sieltä jotain. Urban Outfitters on urbaani, erikoinen, lifestyle- ja vaatekauppa. Ihana, erikoinen ja ah liian kallis kukkarolleni. Käyn siellä joka kerta kuolaamassa vaatteita ja tavaroita, mutta nyyhkin aina kun vilkaisen hintalappua. Kauppa itsessään on kuitenkin hauska elämys. Tällä kertaa tein sieltä löydön: maailmankuulun mystisen katutaiteilija Banksyn töitä esittelevän valokuvakirjan Banksy: Wall and Peace. Nyt kun olen tutustunut kirjaan lähemmin, voin todella sanoa kirjaa must-ostokseksi ja Banksyä hauskaksi neroksi ja taiteelliseksi anarkistiksi. Tai siis mikäli Banksy edes on olemassa... Pikkusiskolle löytyi hauska What Would Audrey Do? -elämänohjekirja. Kirja ohjeistaa elämään Audrey Hepburnin ajattomalla tyylillä ja viehkeydellä. Todellsta pikkusiskontuliasmateriaalia siis. Kadun toisella puolella kerkesin vielä Bershka -nimiseen liikkeeseen josta ostin topit itselleni ja siskolleni. Sen vieressä ehdin vielä Mangoon, josta tosin löytyi yllättäen Taschenin Movie Icons - sarjan valokuvakirja Johnny Deppistä. Johnny Deppin -filmografiaa kuvina kertovassa kirjassa on jopa jotain järkeä, sillä toisin kuin Audey Hepburn (kirja, jonka ostin joitakin vuosia sitten) Depp ei näytä samalta joka elokuvassa. Mutta saatuani kauppoihin perääni pubista palanneen isäni laahustavan varjon, shoppailufiilis katosi, hyppäsimme taksiin ja suuntasimme päivän toiseen kohteeseen Tate Moderniin. Suhteeni Moderniin taiteeseen vaihtelee. Toisaalta mennessäni modernin taiteen näyttelyyn tiedän, että saatan altistaa itseni inhoamalleni abstraktille kuvamössölle. Toisaalta moderni taide taas on usein mielenkiintoista, haastavaa Kiersimme läpi koko museon. Kuten jo sanoin kokemus oli epätasainen ja sekalainen. Mutta mitä muuta nyt modernilta taiteelta voi odottaa. Näin joitakin todella erikoisia ja hauskoja töitä. Mutta myös klassikoita Dalista, Pollockiin, Picassoon ja Warholiin. Näin myös vähemmän tunnettujen taiteilijoiden töitä, jotka olivat olleet aiemmin esillä mm. äidinkielenkirjoissa. Mieleenpainuvinta oli veistostaide, mutta myös pop-taideosasto oli erityisen kiinnostava. Tosin Tampereen pop-taidenäyttely viimekesänä oli laajempi, vaikka Tate Modernilla olikin Andy Warhol -valttikortti hihassaan. Toinen maksullinen näyttely, Rodchenko ja Popova esitteli neuvostovaikutteista abstraktia kuvamössöä, eli en pitkään viihtynyt sielläkään. Inhosin sitä suoraan sanottuna. Inhoan muuten myös sitä, että ihmiset eivät sano mielipidettään taiteesta. Inhoan sitä, että ihmiset vain myhäilevät, vaeltavat näyttelyssä ja jos heiltä kysyy mitä mieltä he ovat he vain vastaavat: "Hmmm... noh onhan tää tällasta", kuin peläten, että he tuovat esille omat amatöörimäiset mielipiteensä. Taiteesta kun ei ole olemassa oikeaa mielipidettä. "Tää on hirveetä paskaa. En ymmärrä tällaista ollenkaan!" on parempi vastaus kuin vastaamatta jättäminen. Taide ei kehity tai muutu mihinkään suuntaan ilman kyseenalaistamista. Muistan kun lukiossa englannin kirjan kappale käsittele Tate Modernia. Tekstin mukaan tavallinen esine ei ole taidetta, mutta heti kun sen asettaa esille Tate Moderniin, siitä tulee taidetta. Tuo tekstin pätkä pyöri mielessäni koko museon läpikävelyn ajan, kun yritin kokoajan kyseenalaistaa ja ymmärtää. Se oli rankkaa puuhaa. Onneksi söimme ja joimme hyvin Taten näköalaravintolassa. Koska PJ Harveyn keikka on minulle iso juttu, kirjoitan siitä aivan oman merkinnän, joten en nyt rupea tähän tekemään mitään syvällistä keikka-analyysiä. Keikkapaikasta on kuitenkin mainittava sen verran, että toiseen samanlaiseen tuskin tulee koskaan eksyttyä. Ihana, kaunis, vanha teatterirakennus, jossa oli pieni permanto, kolme kerrosta parvia ja niissä baaritiskejä. Se oli aivan ihana. Aivan täydellinen paikka PJ Harveyn ja John Parishin yhteiskeikalle. Ennen keikkaa olisin halunnut jäädä jonottamaan oven taakse muodostuneen parin ihmisen jonoon, mutta isä ylipuhui minut jälleen pubiin. Puoli tuntia tärisin jännityksestä irkkupubissa ja yritin hillitä itseäni ja odotuksiani, etten vain tulisi pettymään. Puolessa tunnissa jonoa oli kertynyt permannolle vievän käytävän eteen siihen malliin, että lopulta sisällä jouduin tyytymän toiseen riviin lavan keskikohdalla. Tosin minulla ei ollut näköesteitä, sillä tiiraili kahden edessä seisovan päiden välistä. Mutta kerron keikasta myöhemmin. Isä valui keikan aikana baaritiskille juttelemaan amerikkalaisen naisen kanssa ja lähinnä tiivisti omat fiiliksensä keikasta: "Ei ole mun musiikkia, mutta osaahan se laulaa. Mutta jännä juttu, mutta heti kun baaritiskille menin nojailemaan niin plaa, plaa, plaa, plaa..." No, kiva että ainakin isä tutustui matkalla ulkomaalaiseen. Onneksi ainakin muisti mainita jenkkitypylle, että oma tytär heiluu tuolla eturiveissä. Keikka meni ohi nopeasti. Lievästi sekavan onnellisessa tilassa istahdin taas taksiin. Iltapalaa nautittiin Earl's Courtin mäkkärissä, mikä oli siihen väsymykseen ihan hyvä. Ennen nukkumaanmenoa luonnollisesti piti vähän verestää juuri koettua keikkaa kuuntelemalla iPodista A Woman And A man Walked By -levyä. Jo kolmas yö putkeen ilman kehoni vaativaa unimäärää. Keskiviikko: Puistossa ja lentokentällä Hyde Parkissa nautimme auringonpaisteesta ja puistokävelyn aikana minä leikin luontokuvaajaa. Oli kivaa ja rentoa. Pysähdyimme The Serpent joen baarissa ja kävelimme puiston poikki tutulle hotelliin vievälle tielle. Kävellessämme otin vielä valokuvia. Törmäsimme nudistijärjestön protestikävelyyn ja ennen hotellia pysähdyimme vielä yhdessä pubissa ennen kuin viitoimme itsellemme taksin lentokentälle. Heathrowsta ei ole sen ihmeellisempää kerrottavaa. Paitsi, että istuimme taas pubissa ja löysimme yhdestä karmeasta turistikaupasta kivan The Beatles nurkkauksen, jossa tuhlasimme käteen jääneitä puntia. Tiistaina olin vähän pettynyt siihen, että emme aikataulun kiireyden takia ehtineet keskustan valtaviin levykauppoihin, mutta nyt keskiviikkona juuri ennen Sain taas yhden ihanan todella kokemusrikkaan matkan. En voi olla muistelematta sitä talven myöhäis-iltaa, kun istuin koneen äärellä, tuijotin tutun englantilaisen lippupalvelun sivuja ja mietin kuumeisesti: "Uskallanko, uskallanko, missä menee hulluuteni raja?. Soitin äidille: "Äiti! Äiti! Nyt vastaa rehellisesti. Kuinka paljon rakastat mua?" Äiti rakasti kovasti ja sai puhuttua isän käyttämään luottokorttiaan kahteen konserttilippuun. Loppu on taas elämäni matkusteluhistoriaa. April 09 Muutosta, valokuvauksesta ja ylihinnoitellusta jogurtista
Tarkoitukseni on nyt kuitenkin kirjoittaa Portsasta, ei valittaa erikoisruokavalion vaatimista elintarvikkeista. Kaikkien asuntoni ärsyttävien piirteiden (ei ruokapöytää, ei kunnolla toimivaa patteria, kummallinen suihkusysteemi, vain pari toimivaa pistorasiaa, vanha kylmäkaappi toimii vaatekaappina, ikkunasta ruma maisema Kakolan vankilaan, pyykkien pesu käsin) olen oppinut taas vaihteeksi askeettisuutta. Sisustusnarkomaanina olen oppinut elämään asunnossa, jossa joka nurkkaa ei ole täytetty kauniilla kuvilla, vaan sienillä on vain pari teipillä kiinnitettyä Filmtownin elokuvajulistetta. Järjestysnarkomaanina olen myös oppinut elämään pienen sotkun keskellä, sillä väliaikaisessa asunnossa en jaksanut nähdä vaivaa asunnon kunnossapitoon. Olen oppinut hieman kärsivällisyyttä ja arvostamaa oikeaa asuntoani vielä enemmän. Tänään asettelinkin jo onnellisena tutut valokuvataulut ja kehystetyt julisteet remontista valmistuneen asuntoni seinille. Viimein tunsin taas kuuluvani jonnekin, kun tutut levyt, DVD:t ja muistot tervehtivät minua astuessani asuntoni ovesta sisään.
Viimeksi kirjoitin siitä, että minulla ei ole aikaa puolijärkevälle tekemiselle. Tällä viikolla olen monena päivänä vaeltanut ulkona kamerani kanssa. Olen huomannut että täysin yhdentekevien asioiden valokuvaaminen aamuisin tyhjillä kaduilla on todella rentouttavaa. Olenkin koonnut leikkini uudella kamerallani uudeksi blogiksi (löytyy täältä). Valokuvaus toimii minulle lähinnä nautinnollisena terapiana, joten haluan iltaisin liittää kuviini ajatuksia ja tekstiä, ja tehdä niistä osa kokonaisuutta, tässä tapauksessa valokuvausblogiani. Mutta nyt yritän vielä pelastaa jotain mitä pelastettavissa on. Hautaudun peiton alle, laitan pyörimään sen hidastempoisen taideleffan, vedän lääkkeitä ja syön ennätysmäärän sitä ylihinnoiteltua jogurttia. March 29 Puolijärkevää kirjoittamistaVoisi olla taas uuden kirjoituksen aika. Mikäli jatkan tähän tahtiin blogin kirjoittamista, kirjoitan vain kerran per vuodenaika. Voisin alkaa tiivistää elämääni tänne kirjoittamalla aina yhden kokoavan kesämerkinnän, yhden kokoavan syksymerkinnän, yhden kokoavan talvimerkinnän jne. Tosin sellainen nyt ei ole kauhean palkitsevaa luettavaa kenellekään. Ikävä totuus on vain se, että olen huomannut että elämässäni ei juuri ole aikaa "puolijärkevälle" tekemiselle. Järkevä tekeminen tarkoittaa opiskelua, töitä ja ihmisten näkemistä. Järkevä tekeminen vie suuren osan elämästäni. Olen huomannut, että yllättävää kyllä ihmissuhteiden ohella työt tasapainottavat opiskelua. Syksyllä alkanut työkuvio oli välillä saattaa minut hermoraunion partaalle, mutta nyt huomaan, että tiskin takaa jutustelu ja elokuvakoteloiden pyörittely käsissäni on muodostunut todella rentouttavaksi tekemiseksi ja pari työvuoroa tasapainottaa muuten sekavaa yliopisto-opiskelua. Videovuokraamo työ onkin ensimmäinen tekemäni kunnollinen työ jossa näen olevan jotain järkeä. Itse asiassa tunnen tekeväni suhteellisen tärkeää työtä. Vastaanhan minä sentään niin perheiden, pariskuntien kuin yksinelävienkin elokuvaillasta. Saan suositella hyviä elokuvia, kehua omia suosikkejani, järjestellä hyllyjä omaa silmääni käyttäen ja vaihtaa elokuvakokemuksia. Tässä työssä en istu kaiket päivät parakissa kyselemässä rekkamiehiltä onko heidän kuormassaan rosteria vai alumiinia. Enkä ahdistele ihmisiä työntämällä Sotkan mainoksia postiluukusta. En myöskään soittele ihmisten puhelimiin ja ehdottele lehtitarjouksia. Hetken mielijohteesta syntynyt työhakemus on tuonut äärettömän paljon hyvää, vaikka aina ääneen tykkäänkin valittaa pientä palkkaa ja pitkiä jopa 10 tuntia kestäviä työvuoroja. Ups, työkuviosta kirjoittaminen lähti hieman rönsyilemään. Tarkoitukseni oli kirjoittaa enemmän "puolijärkevästä" tekemisestä. Elämäni pari pakollista asiaa kuten opiskelu, työt ja ihmissuhteet ovat siis järkeviä tekemisiä, joita ilman olisin pulassa. Mutta puolijärkevä tekeminen, kuten urheilu, kaikenlainen vapaa kirjoittelu, muut luovat harrastukset ja lukeminen ovat asioita, joihin on vaikea löytää aikaa. Osittain syynä on se, että on olemassa myös "järjetön" tekeminen, kuten hetkelliset televisiotuokiot ja turha netissä roikkuminen, jota aivokapasiteetti vaatii pystyäkseen keskittymään järkevään tekemiseen. Työviikonlopun ja opiskelupäivien jälkeen ensimmäisenä aivot vain tarvitsevat rentoutumista. Tosin elokuvat ovat puolijärkevää tekemistä. Niitä tuleekin nykyään katsottua niin yliopistolla, töissä kuin kotonakin. Mutta ennen kuin eksyn taas aiheesta: työnteko on kuihduttanut aikaani puolijärkevältä tekemiseltä. Blogin kirjoittaminen on puolijärkevää tekemistä. Valokuvaus on puolijärkevää tekemistä. Valokuvien muokkaaminen tietokoneella on puolijärkevää tekemistä. Pointtini on siis se, että näin kevään tullen (tosin olen tuonut Savon talven mukanani Turkuun ja kevätkin on nähtävästi siirtynyt) aion herätä työssäkäyvän opiskelijan mekaanisesti etenevästä arjesta (raahaudun väsyneenä ja kiireisenä paikasta toiseen, suoritan työtunteja, suoritan opintopisteitä, katson kalenterista ketä aion nähdä seuraavaksi, välipäivinä hautaudun peiton alle katsomaan elokuvia ja vielä kaiken lisäksi haaveilen ihmissuhteiden syventämisestä) ja saada uudenlaista energiaa myös luovalle tekemiselle. Toissaviikolla toteutin viiden vuoden unelmani. Kituuttamalla rahallisesti loppusyksyn ja alkukevään sain viimein kasaan rahat järjestelmäkameraan. Alle kahden viikon päästä saan mielenrauhan, kun pääsen muuttamaan putkiremontin jälkeen takaisin kotiin. Kotini on aina täynnä minulle mieluisia virikkeitä, joten tämän apaattisen leirielämän loppuminen tulee virkistämään mieltä. Isompien opiskeluprojektien ollessa pian takana aikaa jää lisää ihmissuhteille. Yleisesti ottaen vire on siis edelleen positiivinen. Alkuvuosi on vain tähän asti tuntunut liikaa siltä, että olen koditon joka juoksentelee paikasta toiseen. Päämääräni on kokoajan ollut takaisin omaan asuntoon pääseminen, joten pian minulla on taas paikka jonka koen omakseni ja jossa viihdyn paikallani. Levottomuus on ollut alkuvuodenavainsana niin opiskelussa, asumisessa kuin ihmissuhteissakin. Päivänä jolloin ostin uuden kamerani tunsin pitkästä aikaa uskomatonta rauhaa. Istuin bussissa ja puristin jättimäistä muovipussia, jossa viimein vuosien epätoivoisten rahankeruuyritysten järkeen odotti uusi kamerani. Kotona purin laatikot ja osat, latasin akun ja tutustuin ohjekirjaan. Akun lataamisen jälkeen otin parin testikuvaa, vedin kumissaappaat jalkaan ja juoksin ulos aivan onnessani kuvaamaan. Illalla nukahdin hymy huulillani kameran ohjekirja tyynyni vieressä. Tätä juuri tarkoitan. Tällaiselle tekemiselle on löydettävä aikaa. Yhdessä tai yksin, mutta minun on löydettävä aikaa luovalle tekemiselle. Muuten levottomuus, hulluus ja tunteet elämän turhuudesta iskevät. En tule onnelliseksi opintopisteistä, en juuri palkkapäivästäkään, vaikka ne järkevä osa elämää ovatkin. Puolijärkevä tekeminen on se mikä tekee onnelliseksi. Sille aion löytää taas aikaa. January 27 "C'mon Brian, cheer up!"Jo parin vuoden ajan olen herännyt joka aamu suosikkipythonini Eric Idlen sanoihin: Some things in life are bad. They can really make you mad. Other things just make you swear and curse. When you're chewing on life's gristle. Don't grumble, give a whistle. And this'll help things turn out for the best... Lähes joka aamu viimeistään näiden sanojen jälkeen läimäisen väsyneellä kädelläni kännykkäni hiljaiseksi. Koska en ole aamuihmisiä, ajatus hilpeästä Python kappaleesta herätysäänenä tuntui joskus piristävältä. Tosin nyt kun kappaleeseen assosioituu parin vuoden heräämisangsti, sen kuuleminen muissa yhteyksissä tuo mieleen lähinnä vain traumoja ihanien unien keskeytymisistä ja aikaisista herätyksistä. Lähiviikkoina on tuntunut siltä, että suunnitelmat uudesta ja paremmasta vuodesta 2009 kariutuivat viimeistään siinä vaiheessa, kun Leppävirralta kotiin saapuessani löysin eteiseni lattialta ilmoituksen, jonka ylälaidassa luki suurilla kirjaimilla "Putkiremontti asunnossasi". On kummaa miten pari kuukautta väliaikaisessa kämpässä kaunilla puutalo-alueella voi olla tuskaa ihmiselle, joka sopeutui jopa parin neliömetrin kokoiseen huoneeseen Joutsenon asuntolassa. On kummaa tajuta miten suuressa osassa asuntoni oli tässä uudessa elämässäni täällä Turussa. Isä sanoi, ettei materiaan koskaan saa kiintyä niin paljon, ettei voi jättää sitä taakseen. Mutta missä määrin koti on materiaa? If life seems jolly rotten. There's something you've forgotten. And that's to laugh and smile and dance and sing. When you're feeling in the dumps. Don't be silly chumps. Just purse your lips and whistle - that's the thing. Toisaalta olen hyväksynyt ajatuksen siitä, että parin hyvän vuoden jälkeen on vain luonnollista, että eteen tulee suvantovuosi. Viimeisen vuoden ajan olen elämäni pieniä suvantokohtia hoitanut PJ Harveyta kuunnellen. Viime viikolla illat vaihtuivat yöksi istuessani tietokoneeni äärellä tämän artistin livetallenteita Youtubesta katsellen. Manasin mielessäni, että kotini voitte viedä, mutta PJ:tä ette koskaan. Manasin mielessäni myös sitä, että PJ Harveyn live DVD, jonka CDON.com lahjakkaasti ennen joulua unohti lähettää, tulisi olemaan lähin mahdollisuus päästä nauttimaan suosikkiartistini livekunnosta. Viime yönä sydämeni pysähtyi hetkeksi, kun tämän "keikkailun lopettaneen" muusikon nettisivuilta löysin uuden Euroopan kiertueen aikataulut. Kiljaisin innosta, kun keikkapaikoiksi oli julkistettu seuraavat "lähikaupungit": Tukholma, Kööpenhamina ja Oslo. Koskaan aiemmin ei toistuvien "SOLD OUT" sanojen näkeminen ole tuntunut yhtä sydäntä särkevältä. Päädyin nielemään pettymystäni. Tarkistin jopa Berliinin, Pariisin ja Amsterdamin lipputilanteen vain todetakseni, että sana "loppuunmyyty" kuulostaa yhtä ankealta niin ranskan kuin saksankin kielellä. For life is quite absurd. And death's the final word. You must always face the curtain with a bow. Forget about your sin - give the audience a grin. Enjoy it - it's your last chance anyhow. Muisto viime kesän Ruisrockista: Juoksen The Nationalin eturivistä kilpaa vierustoverini kanssa Interpolin yleisöön. Paikalle päästyämme päädymme keskustelemaan artisteista, jotka haluamme nähdä ennen kuin kuolemme. Päädymme keskustelemaan Nick Cavesta ja PJ Harveysta. Sanon, että ennen kuolemaani tahdon nähdä PJ Harveyn. Tyyppi, jota vieläkin kutsun nimellä Tuntematon, nauraa päin naamaani ja sanoo, että hän on lopettanut siitä unelmoimisen jo kauan sitten. Minäkin tulisin kuulemma kuolemaan ennen kuin näkisin PJ Harveyn. Heiluttuamme yhdessä Interpolin esiintymisen ajan, hän huikkaa minulle: "Hyvästi tuntematon". Uskon että elämä on juuri niin ankeaa tai mahtavaa kuin siitä itselleen tekee. Kyse on siitä, kenen hulluus riittää tarttua hetkeen. Joskus hetkeen tarttuminen voi olla pari ylimääräistä hiiren klikkausta. Nyt säälin sinua hieman Tuntematon. Minulla on nimittäin kaksi lippua PJ Harveyn ja kitaristi John Parishin yhteiskonserttiin Lontooseen. Life's a piece of shit, when you look at it. Life's a laugh and death's a joke, it's true. You'll see its all a show, keep 'em laughin as you go. Just remember that the last laugh is on you. January 13 Vuoden 2008 pienet asiatAika kaivella muistinsyövereistä viime vuoden parhaita juttuja. Yritän manailla esiin kirjoitusintoani, joka on jo jonkin aikaa pysytellyt piilossa yksinkertaisen asiakaspalvelutyön ja muiden väsyttävien ja luovuutta tappavien asioiden takia. En tehnyt uudenvuodenlupauksia, mutta voisin nyt luvata, että en tänä keväänä päästä kirjoittamista niin vähäiseksi, kuin viime syksynä päästin. Alkaisinko rajoittamaan sosiaalista elämääni ja rahantuloa blogin kirjoittamisen takia? En nyt sentään. Nyt pääsen kuitenkin hehkuttamaan viime vuoden mieleenpainuvimpia pieniä asioita. Tosin tapani mukaan, päätin kirjoittaa ne puuduttavan pitkän kaavan mukaan. Kirja: Kuultuani Paulo Coelho -hehkutusta jo usean vuoden ajan, olin jo valmiiksi ehtinyt kyllästyä tähän ihmeelliseen brasilialaiseen ja hänen elämänfilosofiaansa, joka automaattisesti tuntui ajavan ihmiset itsetutkiskeluun. Syntymäpäiväni lähettyvillä paketista paljastui kuitenkin kirja Veronika päättää kuolla, joka nimensä perusteella kuulosti aivan muulta, kuin oppaalta todellisen itsensä löytämiseen. Tarina Slovenialaisesta Veronikasta, joka päättää kuolla ilman mitään järkevää syytä, vangitsi kirjan ääreen heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Vaikka kirja vaikuttaa aluksi kertovan kuolemasta, elämän yksitoikkoisuudesta ja mielisairaalan kauhuista, kääntyy se kuin huomaamatta elämästä nauttimisen ylistyslauluksi. Viimeisen sivun jälkeen haluaa itkeä, juosta ulos, rakastua ensimmäiseen vastaantulijaan ja kiivetä jonnekin korkealle, josta voi nähdä koko kaupungin. Näyttely: Viime vuonna kiersin ennätysmäärän mieleenpainuvia näyttelyitä: pop-taidetta, Anton Corbijnin ja Jan Saudekin valokuvataidetta ja Muchan ja Dalin maalaustaidetta. Voiton vie kuitenkin Jan Saudek -näyttely. Syynä voi olla se, että loppujenlopuksi valokuvataide on aina sydäntäni lähinnä. Näyttely oli myös tasaisen laadukas ja shokeeraavuudessaan erittäin mieleenpainuva. Yksi syy, miksi myös kiinnyin näyttelyyn erityisesti, on se, että tämän mahtavan taiteilijan löytäminen oli puhdas sattuma. Ennen matkaani Prahaan en ollut kuullutkaan tästä mahtavasta taiteilijasta. Kuitenkin jo matkan ensimmäisenä yönä en malttanut nukkua, kun odotin niin innoissani, että pääsisin näkemään hänen näyttelynsä. Tosi en osannut silloin osannut arvata, että näyttelyssä käyminen johtaisi vielä useampaan unettomaan yöhön. Matka: Vuonna 2008 olin onnekas, sillä sukulaiset päättivät raahata minut peräti kahdelle matkalle. Ensimmäinen oli myöhästynyt ylioppilaslahjani, eli matka Riikaan. Toinen oli jo vuosikymmenen suunnitteilla ollut isän 50-vuotisjuhlamatka Prahaan. Vaikka keväisessä Riikassa pääsin Latvian kansallisoopperan näytökseen, yöpymään vanhaan kommunaattiin rakennettuun kolkkoon hotelliin ja kohtasin hirvittävän karhupelkoni lähietäisyydeltä moskovalaisen sirkuskarhun muodossa, Praha kauneudessaan ja kulttuurinpaljoudessaan vei kuitenkin voiton. Taidenäyttelyiden lisäksi pääsin nauttimaan historiasta, loputtomiin jatkuvilla kauniilla kaduilla vaeltamisesta ja paikallisesta ruokakulttuurista, joka oli leivän ystävän todellinen unelmakulttuuri (missään ei toitotettu hiilihydraattien terveysriskeistä). Keikka: Turkuun muuttamisen jälkeen pienille mielenkiintoisille keikoille eksyminen helpottui huomattavasti. Tosin kaikista vuoden keikoista kaksi isoa oli ylitse muiden. Ruisrockissa The National vei keikkahurmion tasolle, jota en ollut ennen kokenut. Ennen keikkaa minulle kasvottomana pysyneen bändin, intensiivinen ja raivokas, mutta samalla herkkä esiintyminen herkisti mielenni moneksi päiväksi, eivätkä kaikki muistikuvat Ruisrockin telttavalta ole vieläkään kadonneet. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka Fake Empire herkisti eturivien indiepoliisit itkuun ja se, kuinka eturivin paikaltani keikan jälkeen juoksin hoiperrellen, itkua pidätellen yleisömeren läpi seuraavaa bändiä katsomaan, toivoen kuitenkin, ettei The National olisi koskaan lopettanut. Myös R.E.M:n konsertti Finnairstadionilla nosti keikkahuuman aivan uusiin mittoihin, sillä ensimmäistä kertaa pääsin (kirjaimellisesti) kosketuksiin pitkään ihailemieni muusikoiden kanssa. Edelliseen R.E.M:in keikkaan verrattuna Finnairstadionilla bändin esiintyminen energistä rock-musiikin ja värivalojen ilotulitusta. Edes koko päivän jatkunut sadesää ei haitannut, näytimmehän Michael Stipen mielestä sentään "söpöiltä pieniltä roskapusseilta". Keikkapäivänä porttien ulkopuolella odottaessa mukaan tarttui myös uusia tuttavuuksia, joiden kanssa lietsoimme yhdessä hysteriaa ja hyvää henkeä ainakin siihen asti kunnes porttien auetessa juoksimme stadionin läpi huutaen ja kilpaillen siitä, kenen läpimärät lapaset tarraisivat eturivin kaiteen parhaimpaan kohtaan. Levy: Vuoden aikana tutustumistani uusista levyjulkaisuista koukuttavimmaksi osoittautui indierockduo The Killsin aiemmasta tuotannosta reippaasti poikkeava bilelevy Midnight Boom. Toinen toistaan riemastuttavammat kappaleet toivat keväällä Lontoon indierockbileet Joutsenon rautatieasemalle ja kesällä New Yorkin kadut Leppävirran kirjaston käytäville. Ajoittain jouduin jopa muistuttamaan itseäni omasta arvokkuudestani tukahduttaakseni halun ottaa deodoranttipurkki käteen ja alkaa heilu Muut musiikkilöydöt: Vuoden tärkeimmiksi musiikkilöydöiksi osoittautui rockin kameleonttinainen Pj Harvey. Myönnän, että ennen suhtauduin nihkeästi "naisrokkareihin", mutta nähtyäni Pj Harveyn musiikkivideon ja sen jälkeen tilattuani hänen levynsä, tajusin viimein löytäneeni ihailemisen arvoisen naisartistin. Lyhyessä ajassa PJ Harvey kohosikin suoraan suosikkiartistikseni. Hänen tuotantonsa monipulolisuus takaa sen, että rakkauteni Polly Jean Harveyta kohtaan on ikuista. Toisen merkittävän löydön, The Nationalin nerokkuus ei paljastunut levykuuntelussa, vaan live-esiintymisessä. Kuunneltuani Boxer-levyä koko kevään, seisoin kuitenkin keikalla hölmistyneenä ja järkyttyneenä, sillä tajusin, ette vaikka olin kuunnellut levyä, en kuitenkaan koskaan ollut kuullut siitä oikeita asioita. Nyt The Nationalia kuuluu artisteihin, joiden kuuleminen julkisella paikalla keskeyttää puheeni ja vaivuttaa suoraan aivan toisiin ihaniin maailmoihin. TV - sarja: Vuonna 2008 kerkesin seuraamaan ennätysvähän televisiota. Uusista sarjoista Life On Mars sai kuitenkin jättämään muut puuhat ja liimautumaan television ääreen lähes joka viikko. Hölmöydessään Life On Mars on sympaattinen ja 70-luku rikossarjan ympäristönä viihdyttävä, kun henkilöt eivät pääse kikkailemaan hienolla teknologialla. Viime vuonna näytettiin myös uusinatana lempisarjani Fitz ratkaisee (Cracker). Tämä sai vannoutuneen fanin jälleen kerran jännittämään ruudun eteen, vaikka kaikki vuorosanatkin olivat tuoreessa muistissa lukemattomien DVD-katselujen jälkeen. Fitzin To Be Somebody -jaksot ovat edelleen parasta rikosdraamaa, mitä olen brittiläisen television nähnyt tuottaneen. Myös DVD-boxeja tuli tapitettua ahkerasti. Keväällä elin puoliksi Twin Peaksissa, kun lyhyessä ajassa tuijottelin ostamani sarjan kokonaan läpi. Vieroitusoireet olivat kovat ja järkytys suuri, kun hartaan eläytymiseni jälkeen sarja jäikin pahasti kesken. Komedioista aivan mahtavaa Paritellen -sarjaa katsottiin asuntolassa hurjaa vauhtia neljä tuotantokautta neljässä päivässä. Kesällä kesätöiden lomassa kerkesin pitää siskon kanssa Rooma -maratoneja. Rooma onkin paras näkeminen historiallinen sarja, sillä se on moraalista pohdintaa sisältävää ihmissuhdedraamaa, joka voisi sijoittua mille aikakaudelle tahansa, ei mitään eeppistä rymistelyä.. Elokuva: Uusia elokuvia tuli nähtyä elokuvateattereissa eniten keväällä Lappeenrannassa, kun karkasin asuntolasta viettämään yksinäistä laatuaikaa elokuviin. Vaikka Orpokoti on periaatteessa vuoden 2007 elokuva, mainitsen sen kuitenkin vuoden 2008-listalla parhaana elokuvana, koska itse näin sen elokuvateattereissa vasta huhtikuussa. Aivan kuten nähtyäni Orpokodin, myös nähtyäni Lust, Cautionin astuin hyvin surullisena keväiseen yöilmaan Lappeenrannassa. Molemmat ovat koskettavia ja hienoja elokuvia. Orpokotia markkinoin kovasti myös lähipiirilleni, mutta Lust, Caution sisältää kohtauksia, joiden ansiosta se kuuluu "älä katso äidin kanssa" -elokuvien listalle. Muista uusista elokuvista positiivisesti jäi mieleen myös Yön Ritari, jonka tehoa on tosin jo syönyt liian useat katsomiskerrat, Vicky Christina Barcelona, Menetetty maa ja Sweeney Todd - Fleet Streetin Paholaisparturi, joka oli 44. ja samalla viimeinen elokuva, josta tein arvostelun Soisalon Seutuun. Syksyllä uusia elokuvia katsomaan tuli eksyttyä normaalia harvemmin, mutta halvalla tuli nähtyä paljon vanhempia elokuvahelmiä Kansallisen elokuva-arkiston näytöksissä. Viime vuosi on nyt siis paketissa, niin pienien kuin isojenkin asioiden osalta, joten katseen voi viimein kääntää eteenpäin. Nyt kun elo Turussa alkaa jo normalisoitua, voin tehdä lupauksia keväälle. Lupaan panostaa opiskeluun enemmän. Lupaan käydä Kavan ja Kinokoplan näytöksissä aina kun työt eivät ole esteenä. Lupaan käydä iltaisin ulkona enemmän, enkä anna töiden enää uuvuttaa niin, etten saa itseäni baariin puoleentoista kuukauteen. Yleisesti ottaen lupaan löytää tasapainon ylettömän stressaamisen ja pelkän laiskottelun välille. Lupaan innostua pienistä asioista ja mennä avoimin mielin mukaan kaikkeen uuteen. Jes, siinä on resepti onnistuneelle vuodelle 2009. October 23 Goodbye Jan! -TaideväristyksiäLomailtuani pitkän viikonlopun Prahassa, olen taas palannut katukahviloista ja taidenäyttelyistä järkyttävän työntäyteiseen opiskelijaelämään. Kirjoitan Prahan lomasta vielä erinäisen lomakaupunki-kirjoituksen, mutta aloitan ensin taidenäyttelyistä, joissa vierailin lomani aikana. Näyttelyt herättivät paljon ajatuksia, jotka ovat kummitelleet mielessäni lomasta asti, joten kevennän mieltäni seuraavassa kirjoituksessa ihan pitkän kaavan mukaan. Kolmesta mielenkiintoisesta näyttelystä yksi oli ylitse muiden. Syy siihen, miksi Jan Saudekin näyttely teki kaikista lähtemättömimmän vaikutuksen, johtuu mahdollisesti taiteilijan rohkeudesta ja mahdollisesti myös siitä, että olen aina ollut enemmän kiinnostunut valokuvataiteesta kuin maalaustaiteesta. Tosin kaksi muuta taiteilijaa ovat niin suuria nimiä, ettei heitäkään voi ohittaa. Prahassa kulttuuri taide oli niin voimakkaasti läsnä kokoajan, että turruttuani kulttuurinpaljouteen ohitin jopa shoppailukierroksella Leonardo daVincin näyttelyn menemättä sisään. Mitä hulluutta! Salvador Dali Exhibition
Kuten arvata saattaa, ei Prahan vanhan kaupungin vanhassa talossa sijaitsevassa pienessä näyttelysalissa ollut nähtävänä valuvia kelloja tai palavia girahveja, mutta sen sijaan esillä olleet vähemmän tunnetut työt ja luonnokset valottivat Dalin monipuolisuutta taiteilijana, osoittaen hänen kuitenkin olleen tyylilleen uskollinen kiistaton mestari. Taiteilijaikonin erikoista julkisuuskuvaa tukivat myös taiteilijan omien töiden rinnalle nostetut valokuvaaja Vaclav Chocholan Dalin vanhuuden päiviltä otetut valokuvat, joiden kaikkien keskiössä oli Salvador Dalin hullu katse. Näkemisen arvoisia olivat myös Dalin tunnettujen töiden luonnokset, jotka tosin monen muulle taiteilijalle olisivat olleet kaikkea muuta kuin luonnoksia. Tavallista tarkempaa tutkiskelua ansaitsivat myös dalimaisen kieroutuneilla kuvilla koristellut lautasmaalaukset. Lautasia katsellessani en voinut olla leikkimättä ajatuksella, että mitä jos lautaset tavalla tai toisella olisivat päätyneet oikeaan käyttöön. Lautaselta ateriaansa nauttiva vetäisi varmasti ateriansa väärään kurkkuun viimeistään siinä vaiheessa, kun nostaisi viimeisen ruuan palan ja näkisi lautasen kuvan kokonaisuudessaan. Näyttelyn kiinnostavimman taideteoksen kunniamerkin sai yli 60-osainen, neljään huoneeseen levitetty Jumalainen näytelmä -sarja. Kun kuvittelee Salvador Dalia Danten helvetin kuvittajana, lopputuloksen häiriintyneisyyttä voi kuvitella, mutta ahdistavuutta vain arvailla. Pysähdyttyäni sarjan jokaisen taulun eteen, voin todeta Dalin Jumalaisen näytelmän olleen arvailujani ahdistavampi. Dalin kuuluisimmista töissä esillä oli mm. Leda Atomica ja Dream caused be the fly of a bee round a Granada-apple one second before waking (mitä ihanaa hulluutta nimetä teos näin!), mutta nekin vain pahville painettuina jäljennöksinä. Taulujen ohella vitriineissä oli esillä joitakin Dalin veistoksia, joista erityisesti laatikkovatsainen Minotaurus ja suusta ja nenästä muodostuva veistos jäivät mieleen. Tällä kertaa isäni ei voinut pahoin, vaan kiersi koko näyttelyn. Tosin perheeni sai odotella minua matkamuistomyymälässä jokusen tovin ennen kuin suostuin poistumaan Dalin taulujen edestä. Tosin koin vielä suuremman taideihastuksen matkamuistomyymälässä, kun katseeni osui mielenkiintoisiin valokuvakortteihin, joissa kaunista ja hempeää taustaa vasten asetellut häiritsevät ihmiskuvat muodostivat kiehtovan ristiriidan. Seuraavat päivät korttien kuvat pyörivät mielessäni pakkomielteisesti ja huomaamattani toisetelin nimeä: Jan Saudek. Asiaa ei tienkään auttanut se, että matkan kolmantena päivänä jätin perheeni katukahvilaan ja suuntasin itse perhosia vatsassani tämän uuden ja kiehtovan valokuvaajan näyttelyyn. Jan Saudek Exhibition
Tshekkiläisvalokuvaajan näyttelyn mainoksiin valitut sovinnaiset teokset Deep devotion of Veronika ja Life saattavat huijata näyttelyyn pari turistimummoa, jotka nauttivat romantiikan ajan taiteesta, perhearvoista ja pukudraamasta. Näyttelyyn "huijatulle" todellisuus koittaa kuitenkin jo näyttelyn ensimmäisessä huoneessa, jossa lastaan sylissään pitävän isän sijasta alastomat naiset taivuttelevat itseään mitä ihmeellisimpiin asentoihin lasisten lehmien selässä. Mikäli jälkimmäiset olisi valittu mainoksiin näyttelyn ulkopuolella, rauhallinen katukuva olisi huomattavasti rosoisempi, mutta kuka tietää näyttelyyn "eksyisi" silloin enemmän (ehkä miesvaltaista) yleisöä. Jopa minä (joka olin sentään perehtynyt valokuvaajan mielipiteitä jakavaan tyyliin postikorttien avulla!) voin pahoin jo astuessani näyttelyn toiseen huoneeseen. Tosin pahoinvoinnin kanssa samaan aikaan kiinnostukseni taiteilijaa kohtaa lisääntyi entisestään. Näyttelyn käsiohjelmasta selvisi, että kyseessä on hyvin kuuluisa ja kiistelty Prahassa syntynyt valokuvaaja, jolla on ollut tärkeä osa niin tshekkiläisen kuin koko maailmanlaajuisen valokuvauksen kehityksessä 1900-luvulla. Tosin käsiohjelmat nyt aina liioittelevat taiteilijan vaikutusvaltaa, mutta on mahdoton kuvitella että Saudek olisi kuvillaan jäänyt niittämättä maailmanluokan mainetta. Näyttely esitteli Saudekin töitä 50-luvulta 2000-luvulle. Taiteilijan uran alun maalaukselliset ja maisemakuvamaiset työt (jotka myös hämmästyttävän usein käsittelivät isyyttä) oli ripoteltu näyttelyn uudempien töiden sekaan. Saudekin tavaramerkiksi muodostunut kiistelty tyyli tuli esiin vasta 70-luvun töissä. Saudekin omalaatuisia ihmiskuvia yhdistää pehmeät värit, rauhallinen tunnelma ja suttuinen betoniseinätausta. Kuvien yleisilme muistuttaa vanhaa valokuvapotrettia, jossa kuitenkin on jotain pielessä. Yleensä kuvan rauhan rikkoo kuvan henkilön ainakin osittainen alastomuus tai muu intiimitilanne, jossa katsoja tuntee itsensä tunkeilijaksi. Pelkillä alastonpotreteilla Saudek ei katsojaansa onnistu järkyttämään, vaan erityisesti 80-90 luvun valokuvissaan hän kuin koettelee sitä rajaa, mikä menee katsojan tahallisen herättelemisen ja ärsyttämisen välillä. Näyttelyn perusteella seksuaalisuuden ohella Saudekin mieliaiheita ovat ihmisruumis (yleensä alastomana ja usein mitä ihmeellisimmissä asennoissa), ihmisruumiin rappeutuminen ja valokuvat tilanteista, joista "ei kuulu" tai "ei saa" ottaa valokuvia. Yksi puistattavista alastonvalokuvasarjoista asetti saman naisen yhä uudelleen ja uudelleen kameran eteen kymmenen vuoden ajan. Yhdistettyinä kuvat esittivät naisen ruumiin rappion kymmenen vuoden ajalta. Saudekin kuvia katsellessani huomasin reaktioni tulevan kolmessa osassa. Ensin kiinnitän huomioni kuvan kauneuteen, sen väreihin asetteluun. Ajattelen, että omapas siinä kaunis kuva suutelevasta parista. Sitten käännän pääni refleksinomaisesti pois, kun huomaan, että kuvassa suutelevatkin pikkupoika ja hänen isänsä. Lopulta katson kuvaa uudelleen ja huomaan kuvatekstin: "Incest". Toinen esimerkki. Kiinnitän huomiota naisen kauniiseen alastonkuvaan. Käännän katseeni pois säikähtäneenä, kun huomaan että naisen ruumiin vasenpuoli on kokonaan silvottu. Katson kuvaa uudestaan ja huomaa, että naisen oikeassa kädessä on veitsi. Kuvillaan, joissa pääosassa esiintyy ihmisruumis, Saudek rakentaa uskomatonta friikkishowta. Näyttelyn loppua kohden kiertäessäni yhä useammin huomasin valokuvataulun lasista heijastuvan järkyttyneen ilmeeni, joka näytti miettivä: "kuinka pitkälle tällaisen friikkishown voi vielä viedä?" Jo seuraava taulu totesi kuin haasteeksi: "vielä pidemmälle". Katsojan herättelemisen ja ärsyttämisen rajan ohella näyttely laittoi miettimään, myös avantgardistisen taiteen ja pornografian rajaa. Mietin myös, mitä minusta tai kulttuuristamme kertoo se, että valokuvan alastomasta nuoresta naisesta ei yllätä millään tavalla, mutta kun seuraavassa kuvassa esiintyykin alaston ylipainoinen vanha nainen, puistatusreaktio on taattu. Huomasin, että liian helposti "ärsyttäviksi" muodostuivat teokset, joissa Saudek kuvaa "liian vanhojen" tai "liian nuorten" seksuaalisuutta. Vaikka äärimmäisten valokuvateosten ohella näyttelyssä oli myös puhtaasti romanttisia ja viattomuutta ylistäviä teoksia, silti suurin osa näyttelyn valokuvista raapii hävyttömästi esille kuvattaviensa pimeää puolta. Kuvien vanhanaikainen romanttinen ilme, muuttuu kuvaa tarkemmin katsoessa synkäksi, ajoittain jopa surumieliseksi tai pelottavaksi. Saudekin kuvatessa jotain valitsemistaan tabu-aiheista, kuvan tunnelma on suorastaan kielletty. Kiteyttävätkö Saudekin työt jotain olennaista juuri tshekkiläisyydestä? Huomattuani Saudekin töiden riippuvan Prahalaisten kahviloiden seinillä kuten meillä Suomessa Kaj Stenvallin ankat ikään, en voinut olla ajattelematta, että mitä mieltä suomalaiset olisivat, jos meidän "suomikuvaamme" ei seinäkalenterin kannessa levittäsikään suloinen ankka, vaan Saudekin Goodbye Jan! -teoksen pistoolin piippua suuhunsa asetteleva alaston nainen? (Teokset, joiden nimet ovat alleviivattu avautuvat nähtäviksi linkeistä. En ostanut näyttelystä mainitsemaani seinäkalenteria, mutta muita hienoja tuliaisia kylläkin.) Alfons Mucha Exhibition Loman viimeisenä päivänä päätin katsastaa vielä keskustorilla sijaitsevan taidekeskuksen kolmannen näyttelyn. Aiempina päivinä ajattelin, että koska Alfons Maria Muchan hulmuhiuksiset art noveau -naiset hyppivät silmille jokaisessa turistikaupassa ja kojussa, en maksaisi niiden näkemisestä näyttelyssä. Viimeisenä päivänä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olisi häpeä jättää menemättä pikkuhinnalla Muchan näyttelyyn, sillä onhan hän sentään art noveaulle se, mikä Salvador Dali on surrealismille. Lähes kaikille tutut värikkäät, taitavasti maalatut hulmuhiuksiset ja eteeriset naiskuvat saivat näyttelyn jokaisen huoneen säteilemään kirkkaissa väreissä. Vaikka näyttely oli kaunis ja onnistuikin kertomaan minulle paljon art noveausta, toisin kuin aiemmissa näyttelyissä, jouduin väkisin etsimään tunnetta minun ja maalauksen väliltä. Kun jo aiemmin olin Pidän art noveauta puhtaasti esteettisenä tyylisuuntana. Sen keskiössä seisoo pitkähiuksinen nainen kirkkain värein koristellussa mekossa, yllään kukin koristettu kaari tai jotain muuta kruunaavaa. Kuvista en löydä muuta sanomaa, kuin se että tavalla tai toisella nainen ansaitsee tulla nostetuksi jalustalle (tai, että hän ainakin myy hyvin). Muchan työt ovat jokseenkin aina "in" ja aina varma sisustusratkaisu (jopa meidän halvan hotellimme huoneiden seinille). Näyttelyn korkeat komeat maalaukset saivat katseen pysähtymään, mutta vain hetkeksi, sillä heti vieressä oli toinen hyvin samanlainen työ. Katsellessani Muchan töitä ajattelin niitä täydellisinä suklaamainoksina. Osan maalauksista tunnistin hyvin kuuluisiksi, ennalta tutuiksi ja paljon esillä olleiksi. Tajusin olevani harvinaisen onnekas, sillä moni Muchan töitä rakastava suomalaistyttö ei saa koskaan mahdollisuutta nähdä niitä alkuperäisessä koossaan. Hassua oli nähdä alkuperäisteoksina myös tauluja, jotka joskus vuosia sitten latasin minikoossa internetistä Sims 2:n sisustusta elävöittämään. Muchan vaikutusta taiteeseen ei voi kieltää. Näyttelyn jälkeen huomasin hänen vaikutuksensa näkyvän jopa huulirasvapurkissani, jonka kannessa hymyilevä nainen katselee kohti kukkakaaren keskeltä. Silti, nyt kun näin hänen naisia jumaloivia töitään yhden näyttelyn verran, koin niiden välittämän naiskuvan kahlitsevaksi. Nainen on kaunis, hulmuhiuksinen pyhä äiti, joka makaa puiden oksilla kukkaseppele päässään. Kun viimeisen kerran palasin taidenäyttelyn matkamuistomyymälään, huomasin kuinka huoneen toisella puolella olevat Muchan sateenkaaren väreissä hehkuvat hymyilevät naiset muodostivat järkyttävän ristiriidan vastakkaisella puolella oleville Saudekin kelmeille kirjaimellisesti kahlehdituille alastomille hahmoille. Kävelin vielä viimeisen kerran sille puolelle matkamuistomyymälää. September 23 "I'll take the rain, I'll take the rain..."Taisteltuani tietokoneeni kanssa yli kuukauden, olen tullut siihen tulokseen, että tietokoneongelmat on mahdollista vältää vain: a. lopettamalla virtuaalinen elämä kokonaan b. hankkimalla jokakodin pakollinen hyötyesine, eli vaatekaapin perälle istutettava übernörtti, jonka voi ottaa esille aina tietokoneen temppuillesssa. (Hyi mitä nörttien esineellistämistä... Koska näiden vaihtoehtojen lisäksi en ole keksinyt mitään toimivampaa, elän tietokoneeni kanssa jälleen päivä kerrallaan.) Sananen kuitenkin aiheesta, josta olen yrittänyt kirjoittaa jo parin viikon ajan. Kertoessani R.E.M:n viimeisimmästä keikasta, voisin yrittää tarkastella konserttia kerrankin aikuismaisesta näkulmasta. Voisin jättää mainitsematta sen, että Kepan ja kahden uuden tuttavuutemme kanssa istuimme vesisateessa kolme tuntia ennen kuin juoksimme liukkaan stadionin poikki ja tarrasimme märillä lapasillamme eturivin kaiteeseen. Voisin jättää mainitsematta sen, että kun isäni yöllä soitti ja tiedusteli keikan tasoa, en hysteerisenä maininnut mitään bändin parantuneesta keikkaenergiasta, vaan kiljuin puhelimeen, että olin saanut pitää Michael Stipea kädestä. Radio Extremeen meidän faniporukkaamme haastatellut toimittaja yritti leimata meidät Michael Stipen vainoajiksi vihjailemalla, että seuraisimme keskustelufoorumeilta Helsinkiläisiä paikkoja, joissa saattaisimme nähdä Michael Stipen ostoksilla. Toimittajan puheet tosin olivat hyvin ristiriitaiset. Jos me kerran halusimme nähdä Stipen alusvaateostoksilla Stockmannilla, miksi ihmeessä istuimme Stadionin ulkopuolelöla vesisateessa rikkinäisten sateenvarjojen kanssa? Mahtavan keikan merkki on se, että sen jälkeen mieleen ei tule lauseita kuten: "Mike Millsin soundit olivat kohdallaan erityisesti Orange Crushin aikana" vaan "Kiljuin kurkkusuorana yhteen pötköön kaikki Orange Crushin lyriikat, enkä edes muista enää missä kohtaa konsettia kappale esitettiin". Lauseen "Bändi jätti lavakarisman showmies Michael Stipen harteille" voi suomentaa hysteerinenfani -kielelle seuraavasti: "Losing My Religionin aikana Michael hyppäsi edessäni olevaa kaidetta vaasten ja iski vatsansa kasvoihini. Kaikki ympärillä tarttuivat häneen käsiinsä, mutta itse en voinut tarttua mihinkään, koska en nähnyt siinä vaiheessa enää yhtään mitään!" R.E.M Helsingin Finnair Stadionilla 9.9.2008 Valitettavasti emme kuulleet konsertissa kappaletta, johon blogitekstin otsikko viittaa. Kappale olisi sopinut täydellisesti kuvaamaan konsertti-ilmaa. Aion hyödyntää aiempia kokemuksia R.E.M:n edelliseltä Suomen visiitiltä vuodelta 2005 ja pohtia keikkojen eroavaisuuksia. Vaikka pari viikon takainen Finnair Stadiumin keikka olikin Accelerate-levyn myötä huomattavasti energisempi kokonaisuus, ei edes kappalemateriaaliltaan ankeamman Aroun the Sunin -levyn kiertue jättänyt kylmäksi. Kolme ja puoli vuotta sitten Hartwall Areenalla koettiin todella hurmiollisia ja hypnoottisia hetkiä, vaikka poliittisesti syyllistävillä sanoituksilla ladataut balladit leimasivatkin iltaa. Mm. Soundin haastattelussa bändi on itsekin myöntänyt Around the Sunin ankeaksi levyksi, mikä näkyikin Finnair Stadionilla, siinä että kyseisen levyn kappaleet loistiovat poissaolollaan. Täytyy tosin myöntää, että Hartwall Areenalla oli yleisön kannalta huomattvasti mukavampi esiintymispaikka kuin sateinen Finnair Stadion. Tosin energisten kappaleiden tykitys varmisti sen, ettei sade missään vaiheessa päässyt muistumaan mieleen tai tunnelma kentällä laskemaan. Kummankin kioertueen ajan kappalejakauma on noudattanut kuitenkin samaa periaatetta: sopivassa suhteessa hittejä, helmiä ja uuden levyn kappaleita. Tosin jälkimmäisellä keikalla uuden levyn kappaleet toimivat paremmin vanhempien rinnalla. Tällä kertaa vanhoina helminä hurmasivat mm. sadesään nappikappale So. Central Rain ja Cuyhahoga. En kuitenkaan voi unohtaa kuinka edellisellä kerralla pilkkopimeä areena täyttyi Michael Stipen käden liikkeen tahtiin heiluvista kännykänvaloista hypnoottisen Driven aikana. Areenalla myös Country Feedback ja Walk Unafraid hurmasivat. Finnair Stadionilla bändi osoitti rohkeutta kappalevalinnoissa jättämällä pois kuluneen ja arvattavan kappaleen Everybody Hurtsin. Tosin Losing My Religion pysyy settilistassa ikuisesti, ja syystä. Jos unohdetaan se, että ottamalla Losing My Religionin lempilapsekseen, Radionova on tehnyt kaikkensa hävittääkseen cooleuden tuosta upeasta ja kokeilevasta kappaleesta, on se silti todellinen pop-mestariteos kaikkien muiden R.E.M -sävellysten yläpuolella. Stadion mahdollisti areenaa mahtipontisemman lavaspektaakkelin luomisen. Valoputket esiintyjien takana olivat vaihtuneet isoiksi videotauluiksi ja lavan värikylläisyys häikäisi varmasti katsojat stadionin perälläkin. Areenalla yleisö sai kiljua epätoivoisen pitkään ennen kuin bändi palasi lisäkappaleiden voimin. Stadionilla bändi oli armollisempi ja "Do you want some more?" -teksti ilmestyi kuvaruudulle läpimärän yleisön iloksi suhteellisen lyhyen hurraamisen jälkeen. R.E.M:n lavakarisma on siirretty lähes kokonaan lavaa ympäri dramaattisesti liikehtivän Michael Stipen harteille. Vaikka Mike Mills ja Peter Buck sympaattisilta herroilta vaikuttavat, vain Stipen ego kestää kirkkaimassa valokeilassa keimailun. R.E.M:llä on bändin pitkästä historiasta huolimatta kyky välittää yleisölle tunne, että miesten yhdessäsoittamisen ilo ei ole kadonnut vuosikymmenien saatossa. Stadionkokoisen bändin asemasta huoliamtta, R.E.M osaa kommunikoida yleisönsä kanssa diivailematta. R.E.M käyttätyy kuin rakastaisi yleisöään ja myös yleisö tekee kaikkensa näyttääkseen, että tunne on molemminpuolinen. R.E.M:n ensimmäinen näkeminen oli toteutunut unelmani. Toista näkemistä voi peilata itsekkäästi myös omaan kehitykseeni. Kahden keikan väliin mahtuu paljon konsertti-elämyksiä ja ensimmäisiä kunnollisia festarikäyntejä. Areenalla istuimme Kepan kanssa vähän ujoina ja hämmentyneinä isäni vieressä katsomossa ensimmäisellä ison bändin keikallamme. Tällä kertaa riehuimme hysteerisesti eturivissä ja tallensimme taas yhden upean shown muistojemme konserrtiarkistoon. Stadionin ulkopuolella ennen konserttia luokseni asteli myös uusi tuttavuus, joka paljastui musiikilliseksi sielunsisarekseni. Ensi kuussa ei Helsingin Virgin Oilin tarvitse astella yksin brittiläistä folkrokkari Amy MacDonaldia katsomaan. |
|
||||
|
|